Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Kuvaus: Tällä palstalla esitellään kirjoja, jotka ovat lukijassaan herättäneet ajatuksia ja tunteita, laittaneet pohtimaan elämään ja myös kuolemaan liittyviä kysymyksiä tai vain muuten ollut kiinnostavaa luettavaa. Kaikki ovat tervetulleita kirjoittamaan. Voit lähettää noin yhden sivun pituisen kirja-arvion kirkkoherran kansliaan.
Joutavuuksien jumala on intialaisen Arundhati Royn esikoisteos vuodelta 1997, jolloin se voitti arvostetun Booker kirjallisuuspalkinnon. Kovin ahkerasti ei Roy ei ole kirjoja julkaissut, sillä hänen seuraava romaaninsa ilmestyi vasta kolme vuotta sitten, jolloin myös Joutavuuksien jumalasta ilmestyi pokkariversio, jota on edelleen saatavana.
Kirjan päähenkilöt ovat kaksoset Rahel ja Estha. Kirja alkaa Rahelin paluusta Keralassa sijaitsevaan kotikaupunkiinsa 23 vuoden Yhdysvalloissa olon jälkeen 1990-luvun alussa. Kotona odottaa enää isoisän pikkusisko 83 vuotias Baby Kochmamma. Rahel on palannut, koska hänen veljensäkin on palautettu kotiin. Miksi kaksoset joutuivat erilleen, mitä tapahtui 23 vuotta aikaisemmin, siitä kirja kertoo. Lähes koko kirja on takautumaa 23 vuoden takaisiin tapahtumiin. Heti alussa palataan aikaan, jolloin kaksoset olivat seitsemän vuotiaita ja mukana Chacko enonsa tyttären Sophie Molin hautajaisissa. Sophie joka on juuri tullut jouluksi käymään äitinsä, Chackon entisen vaimon kanssa ensimmäistä kertaa Intiassa, on löydetty hukkuneena paikallisesta joesta. Nykyisyyttä ei ole ilman menneisyyttä, ei ilman historiaa, kaikille asioille löytyy selitys menneisyydestä. Se mitä me olemme olleet ja tehneet, selittää pitkälti ei vain meidän omaa elämäämme tänään, vaan myös lastemme ja läheistemme elämän kulun. Me olemme kaikki vastuussa nykyisyydestä. Me emme voi paeta vastuutamme. Samalla olemme kuitenkin oman arvomaailmamme vankeja. ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” sanoo kaksosten isotäti Baby Kochmamma, tajuamatta mikä osa hänellä itsellään on tapahtumien kulussa.
Kaksosten äiti Ammu on eronnut väkivaltaisesta miehestään, lasten isoisä Pappachi puolestaan hakkasi vaimoaan päivittäin, kunnes hänen poikansa Chacko puuttui asiaan. Väkivalta on läsnä joko fyysisesti tai henkisesti hyvin usein, lähes koko ajan. Ammu sanoo isänsä hautajaisissa, että ”ihmisestä tulee helposti tapojensa orja, eikä voi kuin ihmetellä mihin kaikkeen sitä tottuu. Pitää vain katsella ympärilleen, niin huomaa, että messinkimaljakolla hakkaaminen on niitä vähäisimpiä.”
Kirja kuvaa traagista rakkaustarinaa ja vaikka rakkaus tuntuukin joskus jäävän tarinassa taka-alalle, on se kuitenkin jatkuvasti läsnä. Se paistaa loistavasti kuvattuna, kuin kuu kirkkaana talviyönä. Kaksosten eronnut äiti Ammu rakastuu isoäidin säilyketehtaassa työskentelevään nuoreen puuseppään Veluthaan, joka kuuluu koskemattomiin eli kastittomiin, jotka ovat muiden halveksimia ja ilman oikeuksia, ja joita puhtaat kastihindut tai kastikristityt eivät saaneet edes koskea. Rakkautta ei pääse pakoon, eikä sitä pitäisikään päästä pakoon. Rakkaus ei saisi olla kiellettyä. Kirja kuvaa hyvin karulla tavalla mitä rakkauden kieltämisestä voi seurata. Ovatko rakastavaiset itse vastuussa omasta rakkaudestaan, vai onko ympäristö, eli tässä tapauksessa kastijärjestelmä asettanut rajat, joita ei pitäisi ihmisten välillä olla, siihen jokainen vastatkoon itse. Rakastavaisille on olemassa vain tämä hetki ja huominen ehkä, ei muuta. He ovat itsekin tietoisia, miten kaikki voi hetkessä muuttua.
Mistä sitten oikeastaan puhutaan, kun puhutaan kastijärjestelmästä? Kirja kuvaa armottomasti sitä monitahoista luokka- ja arvojärjestelmää, joka Intiassa vallitsi ja vallitsee valitettavasti monin paikoin vielä tänä päivänäkin. Alistettuja eivät suinkaan ole vain kastittomat, vaan yhtä lailla naiset, eritoten eronneet naiset ja lapset. Ammu tuntee jo 27 vuotiaana ”miten elämä oli hänen kohdaltaan eletty” hänen mentyään naimisiin väärän miehen kanssa, josta on joutunut eroamaan. Ammun veli Chacko on puolestaan saanut nuorena stipendin Oxfordin yliopistoon. Hän on intialaisittain arvostetussa asemassa, mutta Englannissa ollessaan hän ihastuu englantilaiseen naiseen, jonka kanssa hän menee naimisiin. Tytön isä kieltäytyy kuitenkin hyväksymästä Chackoa, koska ”intialaiset ovat viekasta ja epärehellistä väkeä”, eikä tule tyttärensä häihin. Jos Chacko onkin etuoikeutetussa asemassa omassa kotimaassaan, ei hän ole sitä Englannissa, jossa on oma luokkajärjestelmänsä. Eikä Chackon avioliitto miellytä tämän omaa äitiäkään Mammachia, joka halveksii englantilaista miniäänsä, koska tämä on vain kauppiaan tytär. Roy laittaa pistääkin miettimään kahdesti, ennen kuin alamme arvostelemaan intialaista kastijärjestelmää. Ensin olisi hyvä miettiä sitä kuuluisaa hirttä omassa silmässä. Ihmiset ovat oman järjestelmänsä vankeja, ainakin jos niin haluavat, sillä lopun tragediaa eivät käynnistä ulkopuoliset voimat vaan omat sukulaiset, lasten isoäiti, tämän sisko ja Veluthan oma isä. Tarina on kuin intialainen version Romeosta ja Juliasta. Velutha kuolee poliisien käsissä ja Chacko pakottaa siskonsa Ammun lähtemään kotoa ja jättämään lapsensa. Ammu kuolee yksinäisenä ja hylättynä siivottomassa matkustajakodin huoneessa ja kuin viimeisenä loukkauksena kirkko kieltäytyy hautaamasta häntä.
Kirjan kieli on erittäin rikasta, täynnä meille vieraita sanoja ja nimiä (joita Roy ei sen pahemmin selittele) ja tuoksuja, jotka maalaavat elävästi eteemme 60-luvun lopun Keralan, joka on kuin uskontojen basaari; hindut, muslimit, tuomaskristityt elävät rinta rinnan, tosin eivät aina tasa-arvoisesti. Se on sekä kasvutarina että rakkaustarina, maailma nähdään lasten silmin, silmin, jotka eivät ymmärrä mitä näkevät. Yhtä lailla se laittaa lukijan ihmettelemään, ymmärtävätkö aikuisetkaan omaa maailmaansa, jossa rakennetaan rajoja ihmisten välille, sosiaalisia, uskonnollisia ja poliittisia. Molempien maailma tuntuu julmalta, sekä lasten että aikuisten. Joutavuuksien jumala ei päästä lukijaansa helpolla. Se on kuitenkin häikäisevän hieno kertomus, jota voi lämpimästi suositella hyvän kirjallisuuden ystäville.
Kadonneet Kim Echlin 2009
(lukija ja esittelijä: Jari Heikkilä, kappalainen)
Kirjan kertojaminä Anne Graves asuu leskeksi jääneen tanskalaistaustaisen yksinhuoltajaisänsä kanssa Montrealissa. Anne kohtaa muutamaa vuotta itseään vanhemman kambodšalaisen nuoren muusikon Sereyn, johon hän rakastuu. Eletään aikaa 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin Pol Pot nousi valtaan Kambodzassa ja rajat sulkeutuivat, kukaan ei päässyt maahan eikä sieltä pois, yli kaksi miljoonaa ihmistä surmattiin julmasti. Serey ei pääse takaisin kotimaahansa eikä hän saa mitään tietoa perheensä kohtalosta, hänelle jää vain epätieto siitä, mitä hänen perheelleen on tapahtunut. ”Olen pakolainen, en ole maassanne omasta tahdostani, mutta minulla ei ole muuta paikkaa”. Näin kuvaa Serey asemaansa Annen isälle, jonka isä puolestaan aikoinaan on muuttanut Tanskasta Kanadaan. Nuoret rakastavaiset ovat yhdessä, kunnes vietnamilaiset hyökkäävät Kambodzaan ja syrjäyttävät Pol Potin hallituksen, rajat avataan. Serey palaa kotimaahansa etsimään perhettään ja jättää Annen Montrealiin.
Vuodet kuluvat eikä Anne kuule Sereystä mitään. Monen vuoden jälkeen Anne kuvittelee näkevänsä Sereyn eräässä uutislähetyksessä ja lähtee etsimään rakastettuaan. Kambodzassa hän tapaa toisen kanadalaisen, Will Maraclen, joka työkseen avaa joukkohautoja ja laskee kuolleiden lukumääriä. Anne löytää vihdoin rakkaan Sereynsä ja rakastavaiset saavat jälleen kokea yhdessäolon onnea ensimmäisten vapaiden vaalien aikaan, kunnes Serey jälleen katoaa. Alkaa epätoivoinen etsintä.
Echlin on kahlannut läpi melkoisen taustamateriaalin kirjansa tueksi ja sotien runtelema Kambodza kaikessa kurjuudessaan samoin kuin sen asukkaiden kohtalot aukeavat elävänä hänen kertomuksessaan, jopa siinä määrin, että voisi helposti kuvitella kirjailijan asununeen pitkään maassa. Kirja kuvaa ihmiselon ihanuudet rajattomasta rakkaudesta aina inhimillisyyden kääntöpuoleen asti, silmittömään tappamiseen ja kaiken inhimillisen tuhoamiseen. Kadonneet tuo lähelle ne kauheudet, joista länsimaissa on vain ohimennen luettu lehdissä tai nähty uutisissa. Mitä todella tarkoittaa hirmuhallitus, miten ihminen saadaan näkemään muut ihmiset pelkkinä vihollisina, mitä tarkoittaa, kun kaikki ovat toistensa vihollisina. Eräs nuori mies kertoo Annelle, miten hän oli osallistunut ihmisten tappamiseen, vaihtoehtoja ei ollut, tapa tai tule tapetuksi. Anne vierailee Tuol Slengin entisessä vankilassa, joka on muutettu joukkomurhista kertovaksi museoksi. Kuva, jonka Tuol Sleng antaa ihmisluonnosta, mykistää. Vankilan viidestätoistatuhannesta vangista vain seitsemän selvisi hengissä. Museossa on viisituhatta valokuvaa siellä kuolleista ihmisistä, valokuvaa, jotka eivät jätä katsojaa rauhaan.
Kadonneet on kertomus muistoista, ihmisistä, jotka eivät halua unohtaa ja ihmisistä, jotka eivät voi unohtaa, vaikka haluaisivat. Ajan parantavaan vaikutukseen kertoja Anne ei usko, sillä jo aivan kertomuksen alussa hän toteaa varmuudella, ”ettei aika paranna haavoja”.
Kim Echlin kuvaa hienosti, mikä merkitys meille on saada haudata rakkaamme. Tänä päivänä, jolloin hautajaiskulttuuri alkaa tuntumaan yhä enemmän vieraalta ja itsestään ei haluta jättää mitään muistomerkkiä, koska se on taakkana seuraaville sukupolville, Kadonneet kuvaa hyvin koskettavasti miten tärkeää meille on tietää, mitä rakkaillemme on tapahtunut ja missä heidän viimeinen leposijansa sijaitsee. ”Jos emme saa haudata rakkaitamme tulee meistä heidän vankinsa,” kuten Anne sanoo. Mitä on elämämme menetettyä rakkaimpamme? Annen isä, joka valmistaa proteeseja, sanoo tyttärelleen, ettei kukaan ole onnistunut valmistamaan proteesia, jolla voisi kävellä kuin oikealla jalalla. Proteesit vain onnistuvat pitämään ihmisen pystyssä. ”Ehkä mekin vain pysymme jotenkin pystyssä menetyksistämme huolimatta, vaikka emme enää pystyisikään elämään kuten ennen”, toteaa kertoja Anne.
Tämä on kertomus toivosta, joka elää loppuun asti, rakkaudesta ja löytämisestä, samalla kun se on kertomus menettämisestä, miten kaikki kertomuksen päähenkilöt menettävät toisensa ja kaiken, yksi toisensa jälkeen. Heille, jotka pitävät onnellisista lopuista ja kauniista kuvauksista ihmiselon ihanuudesta, en tätä kirjaa suosittele. Heille, jotka ovat valmiit kulkemaan hetken heidän kanssaan, joiden elämään kuuluu todellinen rakkaus, mutta myös suurimman inhimillisen pahan ja kärsimyksen kohtaaminen, voin suositella kirjaa.
Jari Heikkilä
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä